Yks korvaton ja ehkä toinen karvaton?

Jujun korvat ovat tuottaneet eniten päänvaivaa niin pentuaikoina kuin nyt junnunakin. Pentuna taisteltiin niiden oikean asennon kanssa, teippaamalla, liimaamalla ja hieromalla korvia, jotta jäisivät oikeaan asentoon. Jopa siinä määrin että pelkkä korvien mainitseminen sanana sai poitsun hännän koipien väliin ja kulkemaan pää alaspäin seinän vieruksia pitkin. Irskeille ominaista on, että mikäli korvat halutaan jäämään oikeaan asentoon pentuaikana saa varautua korvien liimailuun (tämä tiedettiin toki jo ennen poitsun hankintaa), sillä muuten ne helposti nousevat pystyyn, taittuvat väärin sivulle tai toinen korva jää eri asentoon kuin toinen. Liimaus on tapana tehokkain, mutta ainakin meillä tahtoi olla ongelmana ettei se pysynyt kovin pitkään (rapsutti korvien liimat irti) ja karvat lähtivät liimauksen kohdalta aina kokonaan pois, jättäen kaljun kohdan päähän, eikä siihen voinut tietenkään laittaa heti uutta liimausta ennen kuin karvat kasvoivat takaisin. Joten karvojen kasvattelun aikaan testattiin myös erilaisia teippaustapoja.

ihan eka korvien liimaus

korvien teippailua vol.1, a.k.a. Mikkihiiri-look

korvien teippailua vol.2

viimeisimpiä liimauksia

Vihdoin korvat kuitenkin asettuivat kauniisti oikeaan asentoon eikä sen jälkeen niiden ulkonäköön ole tarvinnut puuttua. Nyt sitten on enemmänkin taisteltu sen tosiasian kanssa, että poitsulta tuntuvat katoavan korvat välillä kokonaan. Joku fiksu voisi todeta että ei se kuuro ole, sillä vain on valikoiva kuulo. Valikoiva tai ei, se on jokatapauksessa erittäin ärsyttävä piirre ainakin lenkkipolulla, koirapuistossa, näyttelyissä ja koulutustilanteissa. Lienee terrierin jääräpäisyyttä, teini-ikää ja sitä, ettei rodulla ole luontaista miellyttämisenhalua tai paljonkaan palveluhenkisyyttä. Vaikkakin muuten hän on luonteeltaan erittäin kiltti tapaus, ei räyhää tai hauku herkästi, tykkää pääsääntöisesti kaikista ihmisistä kokoon ja ikään katsomatta, sekä ainakin vielä myös lähestulkoon kaikista koira-kamuista. On leikkisä ja erittäin energinen, sekä aina mukana ja valmis kaikkeen toimintaan. Eikä kiinny vain yhteen isäntään/emäntään, vaan sopeutuu kaikkien parhaaksi kaveriksi jotka jaksavat vain lenkittää,  syöttää, leikkiä ja välillä vähän rapsuttaakin. 

korvani ovat välillä vain koristeena tai tuulen heiluteltavana

Kuuloa ja tottelevaisuutta ollaankin käyty nyt säännöllisesti treenaamassa paikallisen kennel-kerhon järjestämässä koirakoulussa. Sillä lähinnä se korvien katoaminen tapahtuu aina niissä tilanteissa kun ympäristössä on jotain muuta mielenkiintoisempaa kuin hihnan toisessa päässä oleva komentaja, esim. toiset koirat, vieraat ihmiset, hajut jne. Koirakoulu on ollut hyvää treeniä juurikin häiriötekijöiden siedättämisessä itse tottelevaisuus tilanteissa. Hieman harmittaa ettei jo pentuaikoina tajuttu mennä moiseen mukaan, mutta toisaalta silloin Juju asui vuoroviikoin minun kanssa Savossa ja vuoroin miehen luona täällä keskisessä Suomessa. Joten joka toinen viikko olisi jäänyt aina ikävästi välistä. Silloin treenattiin tottelevaisuutta vain kotioloissa ja nyt ärsykkäiden ympäröimänä kennel-kerhossa, toisaalta ihan hyvää jatkumoa kotikouluun. 

Jujun leikkisyys ja into muita koiria kohtaan on saanut meidät tosissaan miettimään myös toisen koiran hankkimista. Itse olen ihastunut Amerikankarvatonterrieriin, mutta ei toinen Irskikään ole poissuljettu vaihtoehto tai mieheni ehdottama Airedalenterrieri. Johon hän taas on kovasti tykästynyt, mikäli rotua pitää ylipäätään johonkin muuhun vaihtaa. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Karvattomassa plussana se ettei karvan määrä kotona lisääntyisi (Irskistäkin lähtee erittäin vähän karvaa), mutta taas niiden iho vaatii talvella vaatteita ja kesällä aurinkosuojaa ja rasvausta. Se olisi kokona näppärästi pienempi, kun taas Airis ainakin uroksena suht iso ja turkki ilmeisesti Irskiäkin hieman työläämpi nyppiä. Mutta sitten taas Airiksella olisi luonteessa enemmän sitä kaipaamaamme palveluhenkisyyttä. Ja toisaalta kaksi samanrotuista olisi parivaljakkona upea ilmestys. Onneksi asiaa voi ja pitääkin harkita hartaasti ja monelta kantilta. Täytyy tutustua tarkemmin rotuihin ja kasvattajiin sekä miettiä mikä sopisi meille ja Jujulle parhaiten, vaikkakin hänelle kyllä tuntuu kelpaavan mikä vain nelijalkainen joka jaksaa riehua ja telmiä. 

Leikkikamu viime kesältä (ja korvat teipissä)

Irski-kamuja viime viikonlopulta

Antiikkia ja aarteita

Edellisessä postauksessa jo hieman pohjustinkin aihetta sisustaminen ja vanhat aarteet, joillekin vain retroa tai jopa romua. Itse olen bongaillut ja metsästänyt vanhoja esineitä kirppiksiltä, mummolan navetan parvelta, rompetoreilta, netistä jne. 

mummolasta löydetty lypsyjakkara

vanha lääkintäarkku

Olisi kiva jos tavaroiden mukana välittyisi myös tarina missä ja kenen mukana ne ovat matkanneet. Lypsyjakkarasta tiedän sen, että sitä ovat käyttäneet ainakin mummoni sekä ukkini sisko, molemmat jo edesmenneitä maatalon emännän töitä tehneitä, vahvoja naisia. Jakkaran käytöstä todisteena sen jaloissa oli jopa kuivunutta lehmän lantaa, kun sen itselleni bongasin. Pikku putsauksen jälkeen siitä kuoriutui kelpo lampun alunen ja on yksi tärkeimmistä aarteistani juurikin historiansa takia. Lääkintäarkku on löytö Rompetorilta ja sen historiaa en tarkemmin tiedä. Olisi kyllä mukava kuulla monenko ihmisen hengenpelastamiseen sillä on ollut osansa ja missä kaikkialla lääkitsevien mukana kierrellyt.

Alla olevan kuvan vanha arkku on taas löytö appiukon sukulaisten vanhalta maatilalta Pohjanmaalta ja ilmeisesti siinä on säilötty jotain polttoainekanisteria sillä se tuoksahtaa sisältä hieman bensalta. Heinäseivästikkaissa olohuoneemme nurkassa roikkuu vanhempieni mökkirannasta löytynyt ruostunut riimu, sillä on ilmeisesti sidottu tukkinippuja uitossa yhteen. Se on siis uiskennellut Saimaan selältä aaltojen mukana rantaan asti. Alimman kuvan ammus on hankittu Raatteentien museon kahvilasta ja sillä olisi varmasti tarinansa kerrottavana maamme historiasta jos vain osaisi puhua. Ja jos osaisi niin veikkaanpa että juttu tulisi venäjäksi, sillä jotain siihen viittaavia tekstejä/numeroita sen kylkeen on itänaapurin aakkosin raapustettu.

vanha arkku

heinäseivästikkaat ja ruostunut riimu

superöljyä, ammus ja myrskylyhty

Tavaroihin ei tietenkään saisi kiintyä ja niiden haalimisellakin tulisi olla joku raja (ainakin tilanpuute tulee jossain vaiheessa vastaan), mutta jotain kiehtovaa näissä vanhoissa esineissä vain on. Ja tykkään yhdistää ne moderniin ympäristöön, pääsevät siellä mielestäni parhaiten esille. Ja tuovat kivasti persoonallisuutta sisustukseen. Yhdistyyhän vanhojen esineiden ja huonekalujen käytössä myös ekologisuus ja kierrätys, vaikka omistamme kyllä käyttötavaroina uustuotantoa ja jonkin verran Ikean kalusteitakin. Kuka tietää vaikka 50-vuoden päästä niistäkin kestävimpiä hamutaan kirppareilta ja kierrätyskeskuksista koteihin aarteina tai perintönä äidiltä tyttärille ja isiltä pojille, tarinoiden kera tai ilman. 

tuohireppu on toiminut myyjänsä tyttären retkireppuna aikanaan

iso apina löysi pienemmän kaverin Rompetorilta

viimeisin hankintani, kahvimylly

Oops otin ja unohdin...

...tämän blogin olemassaolon kokonaan. Ja vakaan aikomuksen kirjoitella tänne säännöllisesti. No ehkä nyt voisi olla uuden yrityksen aika.

Kevät ja kesä(kin) on kohta vierähtänyt ja paljon uusia kuvioita on tullut sitä mukaa elämään. Suurimpana varmaan muutto Savosta Keski-Suomeen ja samalla vakituisen työn jättäminen entiseen kotikaupunkiin. Nyt sitten on joutunut totuttelemaan elämään kotirouvana tai arkisemmin sanottuna työttömänä olemiseen, kun ei uutta uraa ole vielä työnhausta huolimatta urennut. Siinä on ollut kieltämättä enemmän ja vielä vähän enemmän haastetta 14 vuoden yhtäjaksoisen työputken jälkeen. On tullut pohdittua kuinka suuri osa omasta identiteetistä määräytyy työn perusteella ja siitä että tunnet olevasi ammatillisesti tarpeellinen, kuulut johonkin työyhteisöön ja tienaat itse oman elantosi. Minun sukupolvi on kuitenkin kasvatettu ja opetettu siihen, että työtä pitää tehdä ja downshiftaamisesta ei ole ollut tietoakaan. Tosin 90-luvun lama teki osasta työikäisiä tahtomattaankin niitä. Joten olenko ollut ihan hullu että tänä aikana, kun vakituista työtä on omalla alalla vaikea saada, olen oma-aloitteisesti sanoutunut irti vakituisesta työstä ja muuttanut rakkauden perässä toiselle paikkakunnalle? Vastaus on EN, olen kuitenkin saanut tilalle niin paljon enemmän kuin pelkkä työ voisi koskaan antaa ja rutkasti uusia mahdollisuuksia!

   

Ja parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että me saadaan koko porukka olla nyt saman katon alla! Lisäksi nyt minulla on aikaa ja mahdollisuus toteuttaa kaikkia niitä asioita joihin ei aikaisemmin ollut energiaa ja/tai aikaa. Ja yksi niistä suurista intohimoista on sisustaminen ja huonekalujen tuunaus. Rakastan moderneja ja jopa karujakin sisustusratkaisuja, mutta ehkä jopa hitusen verran enemmän myös vanhoja aarteita, yhdistettyinä edellisiin. Aikaa nähneitä ja tarinoita sisällään kantavia esineitä ja kalusteita, joissa patina ja palvelleet vuodet saavat reilusti ja ronskisti näkyä. Jotka eivät ole kertakäyttökulutuksen tuotteita vaan matkanneet omistajiensa mukana paikasta toiseen tai töröttäneet vuosikymmeniä jykevästi samalla paikalla, samojen seinien sisällä. Aarteita ja antiikkia! 

Taas mennään pissin takii ja vähän kakinkii...

Olen monta kertaa kiittänyt ja samaan aikaan kironnut, kun herätyskello arkiaamuisin pärähtää soimaan jo kukonlaulun aikaan. Aamu-unisena ihmisenä minua ei siihen aikaan saa vaakatasosta ylös muu kuin tuo neljäjalkainen personal-lenkittäjäni. Lämpimän peiton alta täydestä unesta nouseminen ja kylmään & pimeään ulkoilmaan lähteminen houkuttaa siinä tilanteessa tasan nolla prosenttia tai saattaa se huvitus välillä olla jopa ulkolämpömittarin kanssa samoissa lukemissa eli pakkasen puolelle. Tässä vaiheessa tekisi mieli lähes joka kerta vetää peitto vain vielä ylemmäs korviin asti ja esittää kellolle olevansa täysin kuuroutunut. Siltikin tästä ylösnousemuksen vaikeudesta huolimatta olen tyytyväinen, että tuo pakko on tullut rytmittämään elämääni. Lenkin jälkeen on virkeämpi ja energisempi olo starttailla työpäivään. Ja aamupalakin maistuu ihan toisenlaisella ruokahalulla, kuin suoraan sängystä noustuna. 

Näissä maisemissa ei harmita lenkkeillä

Kaikkein kivimpia lenkkejä ovat kuitenkin ehdottomasti viikonloppujen kiireettömät päiväkäppäilyt. Kun ei tarvitse juosta kellon kanssa kilpaa tai miettiä mikä lenkki ehditään kiertää. Silloin voi mennä just niin pitkään ja pitkälle kuin huvittaa. Eilisellä sunnuntai-lenkillämme oli kyllä maisematkin kohdallaan, kuin postikortista. Tosin se olin vain minä joka sitä lumoutuneena tuijottelin ja kännykällä kuvailin, lenkkiseurani taisi nähdä vain valkoista ja keltaista lunta, niin tiiviisti oli kuono kiinni maassa koko matkan. No kuka arvostaa minkäkin värisiä maisemia, toinen oli nenä taivasta kohti ja toisella oli vain maata näkyvissä.

Mun henkilökohtainen lenkittäjä

Kuurankukkasia

Luonnolla on myös ihanan rauhoittava vaikutus ja nimenomaan sitä seesteisyyttä & rauhaa on oppinut arvostamaan vasta vanhemmaksi tultua. Sen hiljaisuus (tosin tuo alla oleva kuva on otettu nelostien varresta eli siinä kohtaa oli kyllä hiljaisuus ja rauha kaukana, kun autoja suhasi heti kuvan räpsäisyn jälkeen edestakaisin) on yhtäaikaa lumoavaa, mystistä ja välillä jopa hieman pelottavaakin. Varsinkin tälle vilkkaan mielikuvituksen ja erittäin huonon suuntavaiston omaavalle eräjormalle. 

Sininen on taivas...myös nelostien varressa

Juju tuli taloon

Siitä on kohta vuosi kun tämä pikkupoitsu tassutteli taloomme. Kävimme hakemassa hänet Pääsiäisenä 2017 ja sitä ennen olimme kerran aikaisemmin tutustuneet uuteen perheenjäseneemme kasvattajan luona. Juju valloitti ja hurmasi meidät jo heti ensi näkemällä, tosin silloin häntä kutsuttiin vielä Jussiksi. Nimi vaihtui myöhemmin Jujuksi, sillä muuten hän olisi ollut appiukkoni kaima. Hieno nimi ja hienoja miehiä molemmat, mutta ei silti yritetty mahduttaa samaan sukuun kahta Jussia, jo ihan sekaantumisenkin välttämiseksi. Koko kotimatkan hän nukkui sylissäni autossa ja sama rentous automatkoilla on jatkunut siitä asti. Juju vetelee sikeitä ja kaasuttelee (omalla haisevalla tyylillään) auton takaosassa kaikki pidemmät ja vähän lyhyemmätkin ajomatkat. Eikä poitsu muutenkaan tuntunut ensimmäisinä päivinä ikävöivän emoaan tai veljeään, jotka jäivät vanhaan kotiin. Kotiutuminen sujui yllättävänkin hyvin.

Jujun ensimmäinen kotimatka

Itselleni Jujun tulossa oli kaikki uutta ja ihmeellistä, sillä hän on ensimmäinen oma koirani. Sen lisäksi että meidän piti rauhassa tutustua toisiimme, minun täytyi opetella kaikki tarpeellinen tieto koiramaailmasta. Ja vaikka olinkin lukenut pentu ym. muita opuksia antaumuksella ja kovalla tiedonjanolla jo ennen koiran ottamis päätöstä (ja vielä enemmän sen jälkeen) niin silti matkan aikana on tullut paljon sellaista mitä ei opi kuin kokemuksella ja kyselemällä itseään viisaimmilta, rodun kanssa jo vuosia hääränneiltä, onneksi heitä on. Ja onneksi miehellänikin on aikaisempaa kokemusta koiran omistamisesta ja terriereistä, sillä hänellä on ollut kettiksiä. 

Jujun ensimmäinen päivä meillä ja tutustumista toisiimme

Päivääkään en ole tätä karvakuonon ottamista katunut, en edes silloin kun hän pätkäisi uuden juuri ostetun keskuspölyimurinletkun metrin paloiksi, enkä silloin kun kakkahätä oli yllättänyt useaan kohtaan vaaleaa karvalankamattoa, enkä silloin kun toinen matto oli purettu takaisin loimiksi ja kuteiksi, enkä silloin kun mäyräkoirallinen täysiä oluttölkkejä oli pureskeltu ja kuljetettu pitkin asuntoa. Sillä on tämä kaveri tuonut tullessaan erittäin paljon iloa & eloa elämään ja toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni omasta koirasta (siitä on kyllä osin kiittäminen myös miestäni joka oli ajatukselle koirasta alusta asti suotuisa). Lisäksi Juju on osoittautunut juuri sopivaksi luonteeksi ja roduksi meille.

Hyvin maistui uni uudessa kodissa

Rodusta en itseasiassa ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan, saati sitten ikinä törmännyt missään ilmielävään Irlanninterrieriin. Rotu putkahti esille hankikoira.fi rotutestin tuloksena, kun mietimme miehen kanssa meille sopivaa koiraa. Yksi tärkeä kriteeri oli karkeakarvaisuus sillä miehelläni on lievää allergiaan sileäkarvaisia nelijalkaisia kohtaan. Lisäksi toiveissa oli ihmis- ja lapsirakas, keskikokoinen, ei kovin haukkuherkkä, aktiivinen kotikoira, jolta löytyy kuitenkin luonnettakin. Myöskään, suht haasteellinen, nypittävä turkki ei ollut esteenä tai tullut yllätyksenä, sillä siitäkin oli miehelläni kettuterrierin kanssa kokemusta. Ennen lopullista päätöstä olimme kasvattajiin yhteydessä ja kävimme tutustumassa irskeihin yhden heistä luona. Sen käynnin jälkeen ei tarvinnut enää epäröidä tuleeko meille punaturkkinen, se oli molemmille selvää. Ja siinä hän nyt on, koko komeudessaan!

Juju ensimmäisinä päivinä meillä